Piia Rautiola
Piia Rautiola

Joulujuttuja, kaveritaitoja ja isänpäivän aatteita.

 

Kuten kuvasta näkyy, joulu on jännittävää aikaa 🙂

Joulukorttikuvat lapsista on muodostuneet perinteeksi perheessämme.

Ehkä ensi vuonna muistan hyödyntää ensilumen, ja ottaa kuvat jo silloin. Jo monta vuotta peräkkäin sama juttu, lumi ja pikkupakkaset tulee, siinä vaiheessa ei tajua muuta kuin ihastella ja nauttia ulkoilusta ja maisemasta. Kuitenkin yhtä nopeasti kuin kauneus on maiseman vallannut, sen lämpöisemmät kelit vievät mennessään, ja kaikki näyttää taas samalta kuin ennen lumen tuloa. Sitten saa miettiä että miksi en toiminut heti, ja päätyä kuvaamaan lapsia sisällä, ellei jokin ihme tapahdu, ja reilusti ennen joulua sada uusi lumi.

Eilen ajattelin että nyt pitäisi jotain tänne taas näpytellä. Niin paljon on meneillään samaan aikaan, ja Kannuksessa tosi hyvä boosti vähän joka suunnalla, ettei kaiken intensiivisyyden keskellä ehdi sitä riittävästi tänne jakaa. Viimeksi pohtimassani perhepalvelu asiassa on menty askel eteenpäin. Olen saanut hyvin jututettua eri tahoja, jotka lapsiperheiden kanssa toimivat, ja toivottavasti saadaan pian  porukka saman pöydän ympärille pohtimaan päivitettyä versiota perhepalveluille.

Perhekerhoon pääsimme pitkästä, pitkästä aikaa. Sielläkin ehdittiin pohtia hieman perhepalveluiden parantamista ja eri tahojen hyvää yhteistyötä, jonka totesimme jälleen kerran olevan ensiarvoisen tärkeää. Lape hankekin pyrkii siihen, että kaikki lapsen ja perheen elämän ympärillä toimivan tahot katsoisivat samaan suuntaan. Tämä on hyvä tähtäin, ja uskon että Kannuksessa saamme luotua oikein hyvän, meille räätälöidyn toimivan ja auttavan mallin.

 

Kerhossa oli alustuksena Anne Nikan kolumni ”Kasvaako teillä tuleva elämäntapalusmu vailla työmoraalia?” joka oli kaiketi tarkoituksella kirjoitettu aika räväkkään sävyyn. Pieni lainaus tekstistä ”Työmoraalin opettaminen pitäisi olla vanhemmille kunnia-asia: Kasvatetaan yhteiskuntakelpoisia ja vastuullisia ihmisiä, jotka kantavat kortensa kekoon isänmaan eteen. Lapsille kuuluu opettaa, että julkiset palvelut rahoitetaan verovaroilla, eivätkä esimerkiksi terveyspalvelut, koulutus tai vanhusten hoito onnistu ilman, että jokainen tekee töitä niiden eteen. ”

Aihe kirvoitti kyllä todella hyvän keskustelun, ja lopuksi listasimme tärkeimpiä asioista mitä haluamme lastemme oppivan ennen omilleen muuttoa. Perus kotityöt, toisen ihmisen kunnioittaminen ja arvostaminen, tunnollisuus työtä kohtaan ja rahan käyttö, olivat varmaan eniten esille nousseet asiat. Tämä onkin ihan oma lukunsa, ja mikäli mielii välttää elämäntapalusmujen kasvatuksen, on aiheeseen tarpeellista syventyä jo keski-lapsuudesta lähtien.

Kaveritaidot, ja kiusaamisen ehkäisy, ovat olleet puheissa monella eri tasolla. Vanhempainyhdistyksessä on asiaa pohdittu, samoin sivistyspalveluiden lautakunnassa. Eilen hesaria lukiessa törmäsin kasvatustieteiden tohtorin, Laura Repon haastatteluun, jossa käsiteltiin tunnetaitojen ja kaverisuhteiden yhteyttä. Artikkeli oli niin mielenkiintoinen, että mun piti heti kysyä kirjastosta onko hänen kirjaansa Kaveritaitoja saatavilla. Paikalliskirjastossa ei ollut, mutta Kokkolassa se oli hyllyssä, ja sain sen jo tälle päivälle. Hienoa! Kirjastosta löytyi pari muuta oikein mielenkiintoista kirjaa myös. Ja ehdimmepä viime tipassa ihailemaan koululaisten näyttelyä, jossa omienkin lasteni töitä oli esillä.

Kirjasto on niin mukava paikka.  Hyllyjen välissä haaveillessa sydänalan täyttää sama ihana tunne, kuin lapsena. Mitä kaikkea kiinnostavaa sieltä löytyykään? Aikaa kuluisi vaikka miten. Tätä kertaa tunnelmointia helpotti sekin, että kuopus nukkui autossa. Niimpä ehdimme isompien kanssa katsella vähän tarkemmin kirjoja, eikä kukaan intaantunut juoksemaan hyllyjen väleissä. 

Sukupolvien ketju on niin mielenkiintoinen asia. Etenkin sodan ja kasvatuksen vaikutus lapsiin, ja ihmissuhteisiin ylipäätään, on todella mielenkiintoista. Mitä itse voisi historiasta oppia? Mitkä olisivat ne keskeisimmät asiat joita lapsille opettaa, että heistä kasvaisi isänmaallisia, ja toisia kunnioittavia aikuisia. Tällä hetkellä luvun alla oleva Punaisten naisten tiet kertoo surullista tarinaa osin tahtomattaan vaikeuksiin joutuneista naisista, ja siitä, miten paljon etenkin työläisväestön lapset saivat kärsimystä osakseen sisällissodan myötä. Lasten oli istuttava muottiin, oltava kuuliaisia ja mahdollisimman vaivattomia, keinolla millä hyvänsä.

Viikonloppuna juhlittiin isiä. Muisteltiin isäni isää Jalmaria ja hänen kasvatti-isää Kallea. Monenlaisia hauskoja tarinoita sieltä löytyy. Isien merkitys lapsen elämässä on muuttunut paljon hyvään suuntaan. Pitkään isät on nähty kurinlaittajina joka onkin tarpeellista kun keinot on oikeat. Vilkkaat poikalapset kai perinteisesti ovat saaneet tuntea sen mitä ne väärät keinot lapsen ojennukseen on olleet.

Onneksi siitä on tultu paljon eteenpäin, ja opittu ymmärtämään myös hankalan lapsen käytöksen takana olevat asiat. Meidän nelivuotias Kalle, lukeutuu siihen vilkkaaseen lapsiainekseen, jonka kaltaiset ovat saaneet ennen vanhaan tuntea nahoissaan ”kurittomuuden” ja jääräpäisyyden. Ja mikä surullinen lopputulos siitä on seurannut, murtuneita mieliä maa pullollaan, päihteisiin hukutettua rakkaudettomuuden kokemusta, ja omaa hallitsematonta väkivallan käyttöä. Voi miten se riipaiseekaan ajatella, että aikuiset voivat olla niin säälimättömiä ja yksioikoisia temperamentikkaan lapsen kohdalla.

Jalmari oli kolme sotaa elänyt, kaikin tavoin ajatellen, kovan lapsuuden ja elämän elänyt. Biologisesta isästä ei ollut tietoa, mutta Kalle-vaari, isäpuoli, oli Iida äidin rinnalla kaikesta ajan ankaruudesta huolimatta, pystynyt ilmeisesti osoittamaan riittävästi rakkautta, jotta Jalmarista kasvoi oikeudentuntoinen ja tervehermoinen mies.

Isäni, joka oli vilkkaan sorttinen lapsi, ja monessa kolttosessa mukana, muisteli ettei Jalmari koskaan ollut hänelle sanonut pahaa sanaa. Varmastikin asioista on keskusteltu, ja niitä korjattukin, mutta lapsuudesta oli jäänyt mieleen kuitenkin se, että oli saanut ennen kaikkea ymmärrystä osakseen. Se ei ollut tuohon aikaan sodan runtelemille miehille tyypillistä käytöstä, usein pienistäkin syistä sai kurinpitotoimia osakseen.  Toki varmasti hyviäkin lapsuusaikoja saatiin monissa perheissä elää.

Äkikseltään ajattelisi, että poliisina toiminut Jalmari, olisi ollut hyvinkin ankara ja suoraviivainen kasvattaja.  Poikkeuksellista sydämensivistystä on täytynyt siis olla, kun muistot hänestä ovat kertakaikkiaan kultaiset. Isä ihmetteli sitäkin, että Jalmari otti hänet pienestä saakka mielellään mukaan työreissuille ja asioille, sekään ei ollut tuolloin itsestään selvyyttä, että vanhemmalta sai tällaista erityishuomiota.

Laura Repon haastattelusta jäi erityisesti mieleen seuraavat kohdat. Aikuisten pitäisi hylätä rankaisukulttuuri kokonaan. Keskeistä on tunteiden tunnistaminen ja rauhoittumisen taitojen opettaminen. Pieni lapsi oppii tunnistamaan tunteitaan vain tuntemalla niitä. Silloin kun suututtaa, aikuinen kertoo vihan tunteesta, antaa sille nimen ja kertoo, että se kuuluu asiaan. Lisäksi lapsi tarvitsee tiedon, että häntä rakastetaan suuttumuksen tunteesta huolimatta. 

Mielestäni tuossa edellä oli kiteytetysti se oleellisin asia, joka pätee kaikkiin lapsiin, ja erityisesti heihin, joista on riski tulla häiriökäyttäytyjiä. Joka kerta, kun saan lukea jotain lapsen tunne elämän kehittymiseen liittyvää viisasta tekstiä koen, että ehkä hyvä lapsuus voi sittenkin olla mahdollista isolle osalle suomalaislapsia. Näitä asioita vain pitäisi pitää vielä paljon enemmän ja selkeämmin esillä. Edelleen on olemassa aikuisia, jotka eivät ymmärrä että huonon käytöksen takana etenkin alle kouluikäisen lapsen kohdalla, on itsesäätelyn puute, ei lapsen pahankurisuus tai ilkeys.

Jos Jalmarin kaltaiset isät ovatkin olleet vähemmistö menneillä sukupolvilla, ei niitä vieläkään liikaa ole. Aikuiselle on helppo ja houkutteleva tie joko antaa lapsen käyttäytyä miten vain ja levittää kätensä avuttomana, tai toisaalta kasvattaa liialla suoraviivaisuudella ja ankaruudella, kun keskustelulle ei löydy riittävästi viitseliäisyyttä. Molemmilla tavoilla häiriökäyttäytyjä on kouluun mennessä jo hyvässä vauhdissa, ja kierre on valmis.

Lempeästi luja. Siinä on haastetta itsellänikin äitinä jokaiselle päivälle. Lopputulos punnitaan sitten parinkymmenen vuoden kuluttua, kun saa tai joutuu arvioimaan suhdettaan aikuiseen lapseensa, ja lapsensa suhdetta muihin ihmisiin. Toivottavasti saisin joskus olla noin kauniiden muisteluiden kohde, kuin Jalmari-pappa isälleni on. Että lapselle olisi välittynyt etupäässä rakkaus ja hyväksyntä, ja hän osaisi näitä asioita viedä eteenpäin ja tehdä omiin lapsiinsa rakastavan ja läheisen suhteen

 

2 kommenttia artikkeliin ”Joulujuttuja, kaveritaitoja ja isänpäivän aatteita.”

Kommentointi on suljettu.