Mistä apua lastenhoitoon, tukea vanhemmuuteen?

Perhepalvelukeskus. Siinä tämän päivän teema. Aamulla startattiin kahden nuorimmaisen kanssa kohti Sieviä, tutustumaan tähän huikeaan toimintaan, jossa vapaaehtoistyöllä on ollut valtava rooli! Muutama muukin valtuustoryhmämme naisista pääsi mukaan kuuntelemaan, miten tämä toiminta on saanut alkunsa.

Päivä oli niin tiivis ja antoisa, että luonnollisesti minä aiheeseen suurta paloa tuntevana, en muistanut ottaa kuvia. Nämä kesälomareissun kuvat Herra Hakkaraisen talosta, ja Särkänniemestä, piristäköön nyt tätä tekstiä.

Sievissä tosiaan on käynnistetty yhdistys pohjaisena, eläkkeellä olevan perheenisän toimesta perhepalvelukeskus. Sen tarkoituksena on tarjota matalan kynnyksen lasten,-ja kodinhoitoapua, ilman lastensuojelutyön roolia. Apua jota ihan tavallinen äiti tai isä saa tarvitessaan, ihan tavallisiin tarpeisiin. Lapsia voi Kotipesäpäivinä tuoda lastenparkkiin hoitoon muutamaksi tunniksi, tai hoitajan voi tilata kotiapupäivinä kotiin, vaikka koko päiväksi.

Sievin Perhetukikeskuksen aktiivit ovat tehneet mittaamattoman arvokkaan pioneerityön esim.meitä kannuslaisia ajatellen, tämän mallin kehittämisessä. He ovat antaneet pyyteettömästi omaa aikaansa yhteisen hyvän saavuttamiseksi. Rakentaneet luottamusta kuntaan ja muihin yhteistyötahoihin päin. Haalineet rahaa toiminnan pyörittämiseksi mahdollisista ja mahdottomista paikoista. Ja saaneet kuin saaneetkin toiminnan pyörimään niin pitkään, että vaikutuksia on päästy arvioimaan. Sievin mallista on tehty jopa kradu, jossa on hyvin pystytty toteen näyttämään perheiden hyvinvoinnin kasvu, ja lastensuojelumenojen lasku. Meillä on nyt käsillä mahdollisuus ottaa heiltä hyväksi koetut tavat käyttöön, ja kopioida Perhepalvelukeskus toiminta Kannukseen.

Ja se kyllä totta vie tehdään!

Meillä Kannuksessa, niin hyvin kuin asiat monelta kantilta katsottuna onkin, on tässä asiassa selkeä muutoksen tarve. Valitettavasti tosiasia on se, että lastensuojelun asiakkaat nielevät ison osan perhetyön resursseista. Tietysti on ensiarvoisen tärkeää, että huostaanotto tarve saadaan näin pidettyä minimissä. Ja taattua mahdollisimman pitkälle se, että lapset saisivat avohuollon tukitoimien turvin asua omien vanhempiensa kanssa. Tavallisia perheitä, (jos sallitte sellaisen määritelmän tässä kohtaa) ei saisi kuitenkaan unohtaa.

Ennaltaehkäisevän avun tarjoamisella, voidaan varmasti välttää monen perheen ajautuminen lastensuojelun piiriin, ja keventää heidänkin tilanteensa syvyyttä, jotka auttamatta sinne päätyvät.

Silti iso osa perheistä ei päädy lastensuojelun asiakkaaksi. He kitkuttelevat joten kuten, pärjäävät ja selviävät pääpiirteittäin.Päällisin puolin tällainen perhe näyttää siis voivan ihan hyvin. Ja ongelmat ovat loppuseltaankin niin piilossa, ettei koskaan voida täysin todistaa niiden syyksi perusturvattoman lapsuuden.

Sellaista mittaria kun ei ole olemassa, millä voitaisiin mitata, mitkä pitkäaikaisvaikutukset sillä on, että vanhemmat ovat lähes läpi lastensa lapsuuden ajan, enemmän tai vähemmän väsyneitä.

 

Näitä pohtiessa, tulee tunne, että halutaan ikään kuin kokeilla, että kuinka halvalla saadaan perheet kasvattamaan lapsistaan työkykyisiä jäseniä yhteiskunnan pyöriä pyörittämään.

Väsymyksellä on lukuisia lieveilmiöitä, joita jokainen vanhempi on joskus kohdannut. Hermojen kireyttä, lyhytjännitteisyyttä, kovuutta, parisuhderiitoja, toivottomuutta, ahdistusta, fyysisiä sairauksia, näin muutaman mainitakseni. Ja kyllä, erittäin usein syynä on väsymys!

Aivan oma aiheensa on se, kuinka monta avioeroa tukitoimilla voitaisiin ehkäistä. On surullista lukea faktoja siitä, kuinka usein avioeropäätös tulee lasten ollessa 2-4 vuotiaita. Tällaista ajatellessa näen vain rättiväsyneet vanhemmat, jotka eivät kykene ajattelemaan selkeästi.

Voimaton ilmapiiri, on omiaan järkyttämään lapselle elintärkeää turvallisuuden tunteen kokemusta. Väsynyt vanhempi ei jaksa olla läsnä. Perustarpeet usein tulevat tyydytetyksi välttävästi. Mutta läheisyys, syli ja yhteinen ilo, jäävät ohuiksi.

Tällaisessa ympäristössä kasvamisen seuraukset mielenterveydelle ja itsetunnolle, tulevat usein näkyviin vasta aikuisena. Lapsella on mahdollisesti pitkin elämäänsä selittämätöntä ahdistusta. Työyhteisöissä on ongelmia, parisuhteet eivät kestä jne. Vuosien ja vuosikymmenien aikana tulee tuhlatuksi tuhansittain kyyneleitä ja terapiatunteja, vaikka kaikki olisi voitu ehkäistä sillä, kun lapsuudessa olisi saanut tuntea turvaa, tasapainoa, rakkautta ja rajoja.

Lopputuloksena siis iso hintalappu veronmaksajille, ja onneton elämä kyseiselle henkilölle. Varmasti jokainen on samaa mieltä siitä, että olisi ollut viisaampaa satsata jo paljon aiemmin.

Saa tässä sitten  olla ihmeissään syntyvyystilastoista ja huoltosuhteen kohoamisesta!

Kuinka paljon on perheitä, jotka haluaisivat saada kolmannen, ja neljännenkin lapsen, jos vain uskaltaisivat? Oman kokemuksen mukaan heitä on paljonkin. Kun jaksaminen on koetuksella jo yhden tai kahden kanssa, ja kokemus avun saannista on onneton, on helppo arvata näiden asioiden syy-seuraus suhde.

Puhumattakaan siitä, kuinka moni ei saa edes sitä ensimmäistä lasta. Yksin pärjäämisen ajatuksen raskaus, ja toisaalta ulkoa päin tulevat paineet hyvän vanhemmuuden käsitteestä luovat epävarmuutta. Tällaiset asiat saattavat johtaa päätökseen jäädä lapsettomaksi, vaikka lapsen kaipuuta tuntisikin.

Olen tavannut ihmisiä, joiden oma lapsuus on ollut tavalla tai toisella vajavainen. Isovanhemmista ei olisi mitään turvaa, ja vaikka ulkoapäin katsoessani ajattelen, että tämä ihminen olisi kyllä kyllin hyvä vanhempi, ei rohkeutta tämän suuren tehtävän, -ja onnen vastaanottamiseen ole. Pelätään samoja virheitä, joista on itse kärsitty. Epäillään omia taitoja ja kykyjä. Ja myös edellä mainittu tuen puute yhteiskunnan taholta painaa vaakakupissa. Uskon että mikäli apu olisi oikeasti kaikkien ulottuvilla, ja yhteiskunta selkeästi antaisi viestin, että tukea on kyllä saatavilla, voisi tällaisten ihmisten ratkaisu olla toinen.

Toki lapsettomuus voi olla valinta, ja monilla onkin, ihan muista syistä.  Tutkimusten mukaan yhä useampi jättäytyy lapsettomaksi, koska ei vain halua lapsia. Yhä tärkeämpää nyt onkin, että heitä, jotka kokevat vanhemmuuden kutsumukseksi, rohkaistaisiin siihen.

Päättäjien on helppo ummistaa silmänsä, tänä diagrammien aikakautena, jolloin kaikki pitäisi olla mustana valkoisella, ja vain paperin pyörittelyllä on merkitystä. Kärjistetysti sanottu toki, uskon kyllä poliitikkojen ja kuntapäättäjien hyvään tahtoon, mutta tekoihin se ei ole silti johtanut.

Onneksi nyt vaikuttaa siltä, että asiaan on herätty. Varmaan keneltäkään ei ole jäänyt huomaamatta mediatila, jonka syntyvyyden lasku on saanut. Varmaan se sitten on niin, että kaikki pitää tehdä yrityksen ja erehdyksen kautta. Nyt on todellakin korkea aika löytää se poliittinen tahtotila, jolla laivan suunta muutetaan!

Aloitetaan näyttämällä mallia täällä alemman portaan politiikassa, ja aletaan huolehtia kannuslaisista lapsiperheistä paremmin!