Piia Rautiola
Piia Rautiola

Pari sanaa itsenäisyydestä ja tasa-arvosta

Luottamustehtävissä, toisin kuin voisi luulla, ei vauhti yhtään hiljene näin joulua kohti, vaan syksyn lisäksi joulun aikakin on melko kiireistä. Keväällä ja kesällä taas vähän tasaisempaa.

Itsenäisyyspäivän virallinen juhlapäivä vietettiin Kannuksessa, kuten kaikesta päätellen joka puolella suomea, asiaan kuuluvalla juhlavuudella. Erityisesti tällaisen isänmaallishenkisen ihmisen mieltä on kuitenkin lämmittänyt se, että Suomi100 teema erilaisine tilaisuuksineen ja tuotteineen, on ollut esillä pitkään ennen varsinaista juhlapäivääkin.

Itsenäisyys, ja siihen liittyvät tapahtumat lähihistoriassa, ovat aina olleet itselleni läheisiä asioita. Kiinnostukseni sodan eri osapuolten näkemyksiin, sodan vaiheisiin, jälleenrakentamisen aikaan, ja inhimillisiin kokemuksiin, on tuonut aivan oman ulottuvuutensa työhöni lähihoitajana sotaveteraanien kuntoutuslaitoksessa.

Se tyytyväisyys, elämän ilo, ja nöyryys elämää kohtaan, mitä sen ajan ihmisillä on sisällään, on huikeaa. Monesti ajattelen, tänä aikana, kun positiivisuus ja myönteinen elämänasenne puetaan ylipirteyteen ja tekoiloisuuteen, ja ulospäin halutaan antaa kuvaa että positiivisuus on jatkuvaa kestohymyä ja teflonia, että tuntisipa isompi joukko ihmisiä tämän sukupolven tarinan paremmin. Ottaisi siitä opiksi, ja ymmärtäisi, että todellinen myönteinen elämän asenne ei sulje surua ja vaivaa elämästä pois, vaan antaa niihin uuden näkökulman.

Sota-ajan kokeneille myönteisyys on myös vastoinkäymisiä, sairautta, puutetta, mutta niin, että pohjavireenä on aina toivon näköala. Elämän vaikeudetkin on otettu vastaan Jumalan sallimana, ei aina hymyssä suin, mutta hyväksyen. Elämän realiteettien ymmärrys, ja positiivinen pohjavire, on antanut myös oivan kyvyn myötäelää lähimmäisen tukalaa tilannetta rohkaisten ja kuunnellen, ei kokemuksia vertaillen, vähätellen tai vaikeuksia kokenutta ihmistä itseään vastuuttaen. Toisaalta taas todellisten vaikeuksien kokeminen ja vierestä näkeminen, ovat asettaneet terveen mittarin sille, miten asioihin lähtökohtaisesti kannattaa suhtautua, ettei tulisi valittaneeksi tyhjästä, tai  murehtineeksi sellaista, mihin ei kuitenkaan voi vaikuttaa.

Tällaista todellista ja vastuullista positiivisuutta kaipaan meidänkin pinnalliseen aikakauteemme, jossa tuntuu vain täydellisyydelle löytyvän tilaa. Miten herkästi vaikeuksiin joutunut ihminen jotenkin unohdetaan. Ei uskalleta kohdata. Ei haluta nähdä että tällaistakin voi tapahtua, eikä se useinkaan ole tilanteeseen joutuneen oma vika tai valinta.

Jostakin rivien välistä olen antanut itseni ymmärtää, että satavuotisjuhlinnan myötä kansalaiset ovat hiljentyneet laajemminkin miettimään, ketä me olemme, mikä on menestyksemme salaisuus, ja miksi kaikesta hyvästä huolimatta pahoinvointi vain lisääntyy. Mikä on minun osani siihen?

Olen opiskeluajoilta saakka viettänyt jokaisen itsenäisyyspäivän, ja joulun ajan entisessä työpaikassani. Viime joulu oli ensimmäinen kokonainen joulu ilman töitä. Uskomatonta kyllä, niin ihanaa kun se olikin viettää kokonaan lasten kanssa, siihen liittyi myös haikeutta. Joulutunnelma veteraanien kanssa oli ihan omanlaisensa, ja monesti vanhat yksinkertaiset joulut olivat läsnä tarinoissa ja tunnelmassa.

Samoin itsenäisyyspäivän merkitys on korostunut siellä enemmän, kuin missään muualla. Lähiaikoina olen erityisesti tuntenut kiitollisuutta siitä, että olen viimeisten joukossa saanut syvällisesti tutustua tähän hienoon sukupolveen, ja ehtinyt elää heidän lähellään sen ajan kun heitä hyvässä muistissa olevia oli vielä paljon. Rivit ovat harventuneet käsittämättömän nopeasti muutaman vuoden aikana! Heidän tarinoidensa kuuntelemiseen ei ole enää kauan mahdollisuutta hiljentyä, siksi kehoitankin, että hakeutukaa heidän seuraansa, kysykää rohkeasti. Useimmat puhuvat mielellään, ja kokevat sen kunniana, että nuoret ihmiset todella ovat kiinnostuneita siitä, mitä kaikkea he ovat kokeneet.

Työni kautta veteraanit ovat herättäneet kiinnostusta ja uteliaisuutta myös lapsissani, ja ennen meillä olikin tapana vierailla silloin tällöin yhdessä heidän luonaan. Edelliskerrasta oli kulunut luvattoman pitkä aika, joten niinpä päätimme vähän extempore itsenäisyyspäivää edeltävänä iltana piipahtaa heitä tervehtimässä. Surullisen vähän heitä enää on, mutta kiehtovat keskustelut saatiin aikaiseksi muutaman miehen kanssa. Lasten välittömyys vanhusten kanssa on aina yhtä ihanaa!

Pohdimme paljon maan poliittista tilannetta silloin ja nyt, ja sitä, mikä kantava voima nöyryydellä ja ahkeruudella lopulta on ollut. Eräs heistä totesikin, että vaikka monet muut maat varmaan aikanaan pitivät suomalaisia hulluina, kun niin ahkerasti ja tunnon tarkasti maksoivat sotakorvaukset viimeistä penniä myöden, on kuitenkin juuri se työ, ollut maamme kehityksessä aivan avain asemassa. Miten paljon Suomen teollisuus kehittyi juuri sotakorvauksena tehtävien tuotteiden teon yhteydessä, ja kuinka kiivas nousukausi sitten oli, kun se alkoi. Nöyryys ja ahkeruus on koitunut koko kansalle siunaukseksi. Varmasti totta on se, että sen aikainen ahkera työ ja kehitys on myös tämän päivän menestyksemme taustalla.

Juttelimme paljon lapsuudesta, ja siitä miten sen puute on elämää varjostanut. Yksi näistä miehistä kertoi, miten kerjääminen oli hänelle ja sisaruksilleen aivan tavallinen tapa saada päivän ruoka-annos kasaan, ja miten silloin ihmisiltä löytyi ymmärrystä ja myötätuntoa, vaikka jonkinlainen puute oli kaikilla. Minun Aale-poikani on 7-vuotias, ja ihmeeltä se tuntuu, että tämä samainen mies on Aalen ikäisenä ollut jo metsätöissä omaa palstaa harventaen. Hän totesi että näin olojen pitää ollakin, kuin tämän päivän lapsilla on. Ajatella, ei pienintäkään katkeruuden häivää, vain toive siitä, ettei tämä kansa koskaan enää joutuisi sotaa ja kurjuutta kokemaan. Toive, että jokainen lapsi saisi elää oikean lapsuuden, ja myös huoli tämän päivän lasten pahoinvoinnista, huumeista, kiusaamisesta ym.ilmiöistä jotka tuntuvat alati yleistyvän. Tällaiset ihmiset, tavalliset ihmiset, ovat olleet hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen takana. Hyvä tahto lähimmäistä kohtaan, ei verraten, vähätellen, vaan olosuhteen ymmärtäen. Myös oman elämänpolun syyt ja seuraukset.

Hesarissa lastenlääkäri, kehittämisjohtaja Vesa Honkanen kirjoitti hienosti siitä, miten yleisestä käsitysestä poiketen, jossa ajatellaan että erikoisyksilöt ovat avain kansan menestykseen, ja tavallinen ihminen laahaa jossain perässä, nimen omaan tavallisten ihmisten sisukkuus, oman työpanoksen hyvä hoitaminen, ja hyvinvoinnin sekä kansallisen yhteishengen vaaliminen ovat ratkaiseva tekijä menestykselle. Normaali voi muuttaa kaiken. Näin itsekin ajattelen, ja siihen meidän kannattaa lujasti uskoa ja olla ylpeitä omasta panoksesta, vaikka se jollakin mittarilla olisikin vähäisempi kuin joku toinen.

Tasa-arvo, on kaikista tavoiteltavin asia hyvinvointiyhteiskunnassa. Etenkin köyhän ja rikkaan, terveen ja sairaan, lapsen-työikäisen välinen tasa-arvo. Ei siis pelkästään se eniten esillä oleva, sukupuolten välinen tasa-arvo. On hyvä, että eriarvoisuuskehitykseen on herätty myös valtakunnan päättäjien taholla, sillä nyt on  jo korkea aika.

Olen monesti miettinyt, mistä se johtuu, että yhä enemmän sekä julkisessa että yksityisemmässäkin keskustelussa vastakkainasettelu ja oman edun tavoittelu korostuu? Jossakin sen kansamme menestyksen takana olevan yhteishengen ja kristillisen yhteisvastuun lähimmäisestä täytyy vielä uinua, toivottavasti se saadaan nopeasti hereille ja uuteen nousuun.

Sotien jälkeen Suomi oli järjestötoiminnan luvattu maa, ja pitkään erilaiset kansalaisjärjestöt olivatkin hyvin aktiivisia saaden paljon hyvää aikaan. Jossakin vaiheessa, ehkä juuri 2000-luvulla järjestöjen ääni on hiljentynyt, ja aktiivisten määrä käynyt vähäiseksi. Onko some, ja elämänmuodon muuttuminen syynä tähänkin, tiedä häntä. Varmaa kuitenkin on, että järjestöaktiivisuudelle on tilausta yhä edelleen, ja järjestötoiminnalla on myös yhteishengen ja yhteisöllisyyden luojana, sekä yksinäisyyden lieventäjänä, aivan erityinen rooli. Monessa kohtaa tämän hallituksen aikana on nähty viitteitä siitä, että järjestöjen aktiivisuutta halutaan herätellä, ja osallistaa heitä päätöksen tekoon entistä enemmän. Kuten joskus aiemmin olen maininnutkin, on tulossa uuden demokratian aikakausi, jossa tavallinen kuntalainen, järjestötoimija, lapset, vanhukset jne.ovat aktiivisessa roolissa päätöksen teossa, eikä asioita johdeta jonkun pienen erityisryhmän toimesta. Hyvällä alulla ollaan 🙂

P.S Kuvat ovat seurakunnan perhekerhon pikkukirkosta, ja Kitinkannuksesta. Lasten kengät herättivät ihastusta papoissa, että ollakin noin hyvät nahkakengät! Siinä yhdessä ihmettelimme, että ne on muutamalla eurolla hankittu Kylänraitin kirppikseltä. Pappojen lapsuudessa koko katraalla oli tavallisesti vain yhdet yhteisen kengät, joilla hypättiin ulkona vuorotellen. Köyhimmillä ei niitäkään, pelkät paperista valmistetut, jotka syysloskissa pian hajosivat…